Petsamon luostari (Шаблон:K-ru) on ortodoksinen luostari Petsamon piirissä Murmanskin alueella Venäjällä. Vuosina 1920–44 luostari kuului Suomeen.
Petsamon luostarin historiaan kuuluu kolme eri toimintakautta
Pyhän Kolminaisuuden luostari syntyi munkki Trifon Petsamolaisen lähetystyön tuloksena Kuolan-Lappiin Petsamonvuonon varteen. Luostarin perustamisvuosi lienee vuosi 1533.
Valtaosan luostarin vaikutuspiirin ihmisistä oli paikallista itäsaamelaista väestöä eli kolttia. Luostarin perustamisella oli myös poliittisia vaikuttimia, sillä valtakuntien rajat olivat alueella epäselviä, ja Tanska-Norja verotti usein myös kolttia. Perustamalla luostari saatiin koltista ortodokseja ja alue tiiviimmin Venäjän verotukseen. Seudun karuuden vuoksi luostarin ensimmäiset vuodet olivat vaikeita, mutta tsaari Iivana Julman tuella luostari alkoi pian kasvaa. Tsaari lahjoitti muun muassa luostarille kirkonkellot sekä jumalanpalveluskaluston, minkä lisäksi hän antoi 1556 luostarin hallintaan kaiken Petsamonjokeen rajoittuvan maan Paatsjoelta Nuorttijoelle ja Suonikylään. Lisäksi luostari sai kalastusoikeudet alueen vesistöihin, luvan ottaa haltuunsa kaikki eläimet, kuten mursut ja valaat, jotka ajautuivat rantaan, sekä oikeuden verottaa kolttia. Tämä kaikki luonnollisesti edisti luostarin kasvua, ja vuonna 1565 luostarissa mainitaan olleen 20 munkkia ja 30 maallikkotyöläistä, ja sillä mainittiin olevan oma vapaasatama. Vuonna 1572 luostarissa oli peräti noin 50 munkkia ja noin 200 maallikkotyöläistä. Luostari kävi kauppaa myymällä kalaa, kalanrasvaa ja riistaa Vuoreijaan, josta se kulki edelleen Trondheimiin ja Bergeniin.
Pekka Vesaisen sotajoukko tuhosi Petsamon luostarin jouluyönä 1589 osana pitkän vihan sissisotaa. Munkit tapettiin kirkkoon jumalanpalveluksen aikana ja kaikki rakennukset poltettiin. Vuoreijan linnoituksen komendantin laatiman raportin mukaan verilöylyssä sai surmansa 51 munkkia ja 65 noviisia ja luostarin työntekijää. Eloonjääneet hautasivat kuolleet suureen yhteishautaan, jonka päälle pystytettiin risti. Eloonjääneet siirrettiin tsaari Fjodor I:n käskystä Kuolan linnoitukseen, ja luostarista tuli näin vuonna 1592 tsaarin lahjakirjan perusteella Kuolan-Petsamon luostari, joka toimi Kuolasta käsin.
Solovetskin luostari aloitti Petsamon luostarin uudelleenrakentamiseen vuonna 1886. Luostarin johtajaksi ja rakentajaksi määrättiin pappismunkki Jonafan, joka oli aiemmin kunnostautununut Solovetskissa Savvatin skiitan rakentajana. Vasta myöhemmin hänestä tuli igumeni ja vuonna 1907 arkkimandriitta. Vaikeuksia tuotti alkuun se, että luostarin alueelle oli muutanut uudisasukkaita. Siitä huolimatta rakennustyöt edistyivät, osittain siirtämällä uudisasukkaita pois rakennusalueella. Korvaukseksi luostari rakensi vuosina 1894-1899 yhteensä 28 uutta taloa uudisasukkaille, lisäksi maksettiin myös rahallisia korvauksia niille jotka ottivat mieluummin sen kuin uuden talon. Luostariväen määrä nousi alun noin kymmenestä viiteenkymmeneen munkkiin 175 maallikkotyöläiseen. Väen kasvua lisäsi luostarin kehittyminen pyhiinvaelluskohteeksi, jonne tultiin eri puolilta Venäjää. Kasvua osoittaa myös se, että kun vuonna 1900 luostari omisti 18 poroa, oli porojen määrä vuonna 1908 jo noin tuhat. Luostarissa järjestettiin opetustoimintaa täkäläisille nuorille ja lapsille. Lisäksi luostarin koululuokassa järjestettiin erilaisia luentoja, jotka olivat hyvin suosittuja. Niissä käsiteltiin uskonnollisia asioita, Venäjän historiaa ja kirjallisuutta, maantietoa, luonnontietoa sekä raittiusvalistusta. Luostarilla oli yli 2000 teoksen kirjasto.
Luostari siirtyi Petsamon myötä Tarton rauhassa vuonna 1920 osaksi Suomen aluetta ja Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen. Valtio siirsi luostarin maaomaisuuden pääosin itselleen. Yhteyden katkeaminen Venäjälle kuihdutti luostarin väkimäärän pian. Luostarin väki oli myös alkanut keskittyä liiaksi pelkkien maallisten askareitten hoitamiseen, minkä vuoksi hengellinen toiminta oli jäänyt vähälle huomiolle. Tätä asiantilaa korjasi Laatokan Valamon luostarista vuonna 1921 tullut igumeni Jakinf, joka itse oli syvällinen kilvoittelija. Hän kuitenkin palasi Valamoon vuonna 1931, jolloin hänen seuraajakseen tuli munkkidiakoni Paisi.
Talvisodan alettua 1939 luostari miehitettiin ja kaikki munkit lukuun ottamatta Savvatia ja Akakia jäivät neuvostojoukkojen vangiksi. Munkeille ei tehty väkivaltaa, mutta eräänä iltana igumeni Paisi vietiin pois eikä häntä enää nähty. Häntä syytettiin kommunismin vastaisuudesta ja hänet luultavasti teloitettiin. Lisäksi yksi munkeista sairastui järkytyksestä ja kuoli. Loput 11 siirrettiin Kuolaan vankileiriin. Talvisodan päätyttyä munkkeja yritettiin taivutella jäämään Neuvostoliittoon, mutta kaikki päättivät palata Suomeen. Jatkosodan loppuvaiheissa kesällä 1944 Petsamon luostarin viimeiset munkit evakuoitiin Heinäveden Valamon luostariiin.
Viimeinen elossa ollut munkki Akaki kuoli 110-vuotiaana 1984 ja tuolloin voidaan katsoa myös Suomen ortodoksikirkon Pyhän kolminaisuuden luostarin elinkaaren päättyneen, vaikka se esiintyykin edelleen kirkon nykyasiakirjojen sivuilla ja sillä on kirkollishallituksen isännöimää omaisuutta.
Venäjän ortodoksinen kirkko elvytti luostaritoiminnan uudelleen Petsamossa vuonna 1997 nimellä Trifon Petsamolaisen luostari (Шаблон:K-ru). Sen nykyisenä johtajana toimii pappismunkki Daniel.
Luostari paloi maan tasalle joulukuussa 2007. Se kuitenkin rakennettaneen uudelleen.
Arkkimandriitta Panteleimon: Luostari Jäämeren rannalla, Petsamon luostarin historiaa, 1990 (Valamon luostari)
